Ylä-Savon Vakan ja yhdistysten yhteinen blogi

Erityisen herkkänä elämässä

Tiistai 7.12.2021 - Tuija Göös

Vaatekaapissa tuoksui tosi hyvälle. Siellä roikkuivat äidin kauniit juhlamekot, isän parhaat puvut sekä meidän lasten paremmat vaatteet. Tuoksuun sekoittui äidin käyttämä ihana parfyymi sekä isän vahva partavesi. Yritin muistella, missä olimme viimeksi pukeutuneet parhaimpiimme. Mieleeni tuli kuva ukin syntymäpäivistä ja siitä, miten mukavaa juhlissa oli ollut. Kuulin samassa vanhempieni riitelyn äänet ja yritin miettiä jotain ihan muuta. Toinen veljistäni oli aiheuttanut, omilla kolttosillaan, vanhempieni tämän kertaisen riidan. Äiti yleensä puolusteli veljeni tekemisiä ja isä oli sitä mieltä, että selkäsauna olisi paikallaan.

Synnyin aikanaan Lahdessa perheeni iltatähdeksi, lähes kymmenen vuotta muita myöhemmin. Minulle oli selvinnyt jo hyvin pienenä, että olin erilainen kuin muut perheeni jäsenet.  Se näkyi varsinkin silloin, jos tilanne kotona muuttui rauhattomaksi ja riitaisaksi. Silloin hävisin muiden näköpiiristä ja menin vaatekaappiin. Siellä tunsin olevani turvassa ja otin mukaani rakkaimman leluni Tipsun. Se oli pieni pörröinen peikko, jonka olin saanut isältä syntymäpäivälahjaksi. Tipsu oli luonteeltaan rohkea ja suorasanainen, täysin erilainen kuin itse olin.  Se saattoi myös ”huudella” inhottaville ihmisille asioita, joita en uskaltanut itse sanoa ääneen. Kun mukanani oli tuo pieni rohkea peikko, ei minulla ollut mitään hätää.

Muut perheessämme ihmettelivät taas kerran, mihin olin hävinnyt. Muita huvitti kovasti, kun kömmin vaatekaapista silmiäni räpytellen olohuoneeseen. ”Olitko taas törömökillä?” siskoni kysyi. Tiesin, että muut epäilivät minun olevan murjottamassa. Ja sehän ei pitänyt paikkaansa, sillä en ollut suuttunut mistään vaan halusin omaa rauhaa. ”Sinä olet kyllä vaihtunut synnytyslaitoksella” jatkoi siskoni ja hän ei arvannut, millaisen tunnemyrskyn tuo kevyt lausahdus mielessäni aiheutti. Tutkin monen viikon ajan peilikuvaani ja yritin löytää piirteistäni vanhempieni tai sisarusteni näköä. Muistan kuinka helpottunut olin, kun äitini mainitsi minulla olevan juuri samanlaiset hörökorvat kuin isälläni.

Perheemme muut lapset olivat vilkkaita ja hyvin ulospäinsuuntautuneita, minä taas onneton juuri päinvastainen. Muut olivat aina menossa, kun minä olisin viihtynyt tuntikausia piirrellen tai nenä kiinni kirjassa istuen. Lempikirjojani olivat Peppi-kirjat sekä erityisen tärkeä oli Tove Janssonin ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”. Äiti luki minulle paljon ja otin kirjastosta hyvin usein tämän kyseisen kirjan, joka ihmetytti äitiäni kovasti. Olen ymmärtänyt vasta jälkeenpäin, miten minä kävin tuon tarinan kautta läpi omia pelkojani. Kirjassa on tyypillinen hyvän ja pahan taistelu, jossa pieni Nyyti voittaa suuren Mörön. Ihana selviytymistarina, jollaisia oikeassa elämässäkin tarvitaan.

Ennen kouluikää vanhempani olivat huolissaan, miten pärjäisin koulussa. Olin ollut kuusivuotiaaksi asti siellä sun täällä hoidossa, sillä 60- ja 70-luvuilla ei ollut paljon kunnallisia hoitopaikkoja. Minä pääsin ennen koulua vuodeksi ”reipastumaan” Lahden Pelastusarmeijan päiväkotiin. Päiväkodissa olin kiltti ja huomaamaton lapsi, joka meni muiden mukana mukisematta. Ainoat asiat, joissa tuli ongelmia olivat Lucia-kulkueessa kävely palavan kynttilän kanssa ja porkkanavellin syöminen. Vaikka näytin ulospäin rauhalliselta, niin muistan, kuinka sisälläni myllersi ja koin asioita hyvin voimakkaasti. En vain halunnut olla kenellekään vaivaksi.

Vuosi päiväkodissa ennen koulua teki minulle varmasti hyvää ja koulun aloittaminen sujui melko hyvin. Tosin jännitin kouluun lähtöä niin paljon, että valvoin viikon ennen ensimmäistä koulupäivää ja vatsaakin nipisteli. Luokkahuone oli todella iso ja opettajaksi minulle tuli tyylikäs naisopettaja nimeltään Rauha. Ihailin hänen kauniita vaatteitaan, koruja sekä isoja lierihattuja. Tyylikkään ulkonäön lisäksi hän oli mukava opettaja, joka ymmärsi oppilaiden erilaisuutta hyvin. Hän huomioi jokaisen lapsen erityistarpeet ja pyrki kannustamaan niitä. Luokat olivat siihen aikaan isoja ja minunkin luokallani oli lähes 40 oppilasta, joten opettajalla tekemistä riitti. Siihen aikaan oli joillakin opettajilla tapana, että käydään oppilaiden kotona tutustumassa myös muuhun perheeseen. Muistan hyvin, kuinka äiti kattoi pöytään parhaat kahvikupit, kun opettajan vuoro oli tulla meille. Minäkin istuin samassa kahvipöydässä, kun opettaja kertoi, miten kiltti ja tunnollinen tyttö olin. Samalla hän kertoi, miten herkkä olin reagoimaan kaikkeen uuteen ja kuinka jännitin viittaamista sekä ääneen vastaamista. Varsinkin laulukoe oli ollut minulle ylitsepääsemätön paikka. Siitä alkoi pitkä tie vatsakipujen ja huonosti nukuttujen öiden matkalla.  Jännittäminen ja erilaiset pelkotilat toivat haastetta elämääni pitkäksi aikaa.

Kun ihmisellä on erityisen herkät aistit, niin hän kokee asiat moninkertaisina. Silloin elämä on kuin vuoristoradalla ajamista koko ajan. Erityisherkkyys voi näkyä ihmisen elämässä hyvin eri tavalla ja myös vaikutukset arkeen voivat olla erilaiset. Minulla se on näkynyt erityisenä herkkyytenä vaistota tilanteita sekä toisten mielialoja jo ennakkoon. Lisäksi kaikki aistini ovat erityisen herkkiä ja ne ovat koko ajan hälytystilassa valmiina reagoimaan ulkoisiin ärsykkeisiin. Myös muistijäljet jostain asioista ovat säilyneet pitkään ja saatan esim. jonkin tuoksun kautta saada fyysisiä tuntemuksia kauan sitten tapahtuneesta asiasta.

Värit ovat olleet minulle aina tärkeitä ja hahmotan maailmaa niiden kautta. Jokaiselle tutulle ihmiselle mielessäni on joku häntä kuvaava väri. Saatan ajatella myös asioita ja aikakausia värien kautta. Lapsena lempivärini oli keväänvihreä ja olen myöhemmin oivaltanut, että se on myös tietyllä tavalla voimavärini. Lempivärini teki minulle silloin ja tekee edelleen hyvän olon sekä antaa positiivista energiaa. Jos olisin itse saanut valita lapsuudessa värin kaikkiin mahdollisiin asioihin, niin olisin ollut vaaleanvihreä päästä varpaisiin.

Erityisherkillä ihmisillä on usein vilkas sisäinen elämä sekä mielikuvitus. Lapsuudestani muistan, miten kehittelin omia mielikuvitusmaailmoja ja minulla oli myös oma mielikuvitusystävä. Tällaisen mielikuvituselämän voi tehdä juuri sellaiseksi kuin itse haluaa ja sitä voi myös hallita. Mielikuvituksen avulla voi käydä läpi vaikeitakin asioita, joita on ympärillään nähnyt tai kuullut. Olen myös nähnyt, miten oikea elämä voi käydä liian kuormittavaksi lapsen aisteille ja hän pakenee joko itse luomaansa maailmaan tai jostain tuttuun rinnakkaismaailmaan (esim. peli- tai elokuvamaailmaan). Minä menin aikanaan vaatekaappiin Tipsu-peikon kanssa…

Kun nyt aikuisena mietin omaa lapsuuttani sekä erityisherkkyyttäni, en enää ihmettele vanhempieni huolta tulevaisuudestani. Varsinkin isäni oli huolissaan siitä, miten pitäisin puoliani tässä kovassa maailmassa. Luulen, että toisaalta useiden muuttojen takia usein vaihtuneet koulut sekä kaverit ovat omalta osaltaan karaisseet minua pärjäämään. Teini-iässä varsinkin muutto Lahdesta Iisalmeen ja meno ysiluokalle pakottivat ottamaan itselleen kovemman ja sosiaalisemman roolin.  Sain ajan myötä kavereita ja sopeuduin pikkuhiljaa tänne savolaisten joukkoon.

Erityisherkkyyttä on tutkittu vuosien varrella jonkin verran ja kun aikanaan löysin tutkimuksia sekä julkaisuja aiheesta, niin tuntui kuin vuosien taakka olisi pudonnut harteiltani. Olin luullut, että olen poikkeava persoona ja koen maailman jotenkin oudolla sekä erikoisella tavalla. Tämän johdosta en ole mielelläni näyttänyt työelämässä erityisherkkyyttäni, sillä olen huomannut sen saavan negatiivisen vivahteen siihen, miten sinuun suhtaudutaan. Meitä erityisherkkiä ihmisiä on kuitenkin joukossamme paljon ja asiasta löytyy jo varsin hyvin tietoa. Kiitos Elaine Aronin sekä Sylvi-Sanni Mannisen, että olen oppinut ymmärtämään itseäni ja erityisherkkyyttäni, joka on aina olemaan osa minua.